Luontokadon torjunta edellyttää lisää metsien suojelualueita. Mitä laajempia ja yhtenäisempiä, sen parempi. Kansallispuistot ovat suojeluverkon perinteinen kulmakivi. Viime vuosina esityksiä uusista puistoista on noussut eri puolilta maata. Yksi näistä on Lounais-Lapin Aalistunturi.
Eilen uutisoitiin Elokapinan, Luonto-Liiton ja Greenpeacen aktivistien keskeyttäneen Metsähallituksen hakkuut Lounais-Lapin Aalistunturilla. Greenpeacen aktivisteja paikalla ei ole, vaan metsässä operoi nk. Metsäliike, jossa mekin olemme ylätasolla organisaationa mukana. Järjestöjä ja niiden aktivisteja paikalla edustavat Luonto-Liitto ja Elokapina.
Kannatamme toki Aalistunturin kansallispuistohanketta lämpimästi ja toivomme hankkeelle menestystä. Olisi kohtuullista tutkia hanke ja antaa sille työrauha ilman hakkuita. Mielestämme Aalistunturi.fi -sivustolla esitetyt perustelut aluekokonaisuuden suojelun puolesta ovat järkeviä. Kannattaa tutustua sivuihin.
Prosessiteknisesti Metsähallitus ei saa pisteitä lähestymistavastaan. Alueella on kiistatta hyvin perusteltu, paikallisten ihmisten esittämä kansallispuistoaloite. Luonnonsuojeluliiton piiri ja paikallisyhdistykset ovat oikeusteitse vaatineet alueelle toimenpidekieltoa, ja asian käsittely on kesken. Metsähallitus ei kuitenkaan halunnut odottaa asian käsittelyä.
Paljon on viime aikoina puhuttu epäonnistuneiden harvennuksien lisäksi metsien harvennusrästeistä. Vaikka niitä metsätalousmielessä olisi Aalistunturin liepeillä, kaikki tietävät että vuoden tai parinkin lykkääminen ei olisi mikään ongelma. Miksi näin ei voitu toimia?
Kuvagalleria
Ilmakuvat oheisessa galleriassa ovat sivustolta aalistunturi.fi . Metsäkuvat ovat nyt harvennushakattavista metsistä Laukkujärven - Aalistunturin väliltä, kuvat (c) Olli Manninen
Lisää kansallispuistoja
Paitsi luonnonsuojelualueina hyödyllisiä ja tarpeellisia, ovat kansallispuistot tutkitusti myös aluetaloudelle tärkeitä ja tuottoisia. Ne edistävät matkailua ja lisäävät juuri sitä taloudellista toimeliaisuutta mitä maakunnissa aina tarvitaan.
On paikallaan todeta että väistyvä hallitus epäonnistui hallitusohjelmaan kirjatussa kansallispuistoverkoston laajentamisessa. Näyttävästi uutisoitu Sallan kansallispuiston perustaminen ei ollut suojeluteko. Siinä nimettiin jo aikaisemmin suojellut alueet kansallispuistoksi, mutta ei lisätty suojelua.
Evon tuikitärkeä tiedekansallispuistohanke ei edennyt. Ainoana metsien ja soiden suojeluverkostoa lisäävänä hankkeena saatiin aikaiseksi Tiilikkajärven kansallispuiston laajennus, eli kaikenkaikkiaan paljon porua, vähän villoja. Vaikka Tiilikkajärven jokaisesta lisäisestä suojeluhehtaarista saakin olla tyytyväinen. Ne olivatkin tämän hallituksen harvoja aidosti lisäisiä metsien suojelupinta-aloja.
Käytännössä kaikki Suomen kansallispuistot olisivat ekologisesti perustellusti laajennettavissa. Lähes jokaiseen rajautuu välittömästi suojelunarvoisia valtionmetsiä, esimerkiksi vanhoja luonnonmetsiä, ja eteläisemmässä Suomessa useimmissa tapauksissa aivan itsestään rauhaan jätettynä ennalllistuvia alueita.
Muutamalla alueella tarvittaisiin myös uudenlaista ajattelua, eli metsää omistavan teollisuuden ja valtion lisäksi muiden julkisyhteisöjen osallistumista suojelutalkoisiin. Esimerkkejä tällaisista alueista ovat Savonlinnan - Ruokolahden Haarikko ja Hämeen Evo, joissa ensimmäisessä sekä Tornator että UPM, jälkimmäisessä UPM ja Hämeenlinnan kaupunki omistavat merkittäviä metsäalueita valtion maihin rajautuen.
On mahdollista, että kansallispuistoverkoston laajentaminen ja luontomatkailun edistäminen ovat seuraavankin hallituksen ohjelmassa. Metsäliikkeen ja muiden toimijoiden vahdittavaksi sitten jää, miten tässä käytännössä edetään; perustetaanko Suomeen lisää pseudopuistoja jotka eivät lisää suojellun metsän määrää, vai toteutetaanko samalla kansallisia ja kansainvälisiä sopimuksia luontokadon torjunnasta.
Painakaapa siis ainakin nämä nimet mieleen: Evo, Haarikko, Helvetinjärvi-Seitseminen, Aalistunturi, Juuanvaara-Rostuvi, Kolovesi-Kielua ja Vaara-Kainuu.
Matti Liimatainen
Metsävastaava, Greenpeace
