Vieraskynä: Metsänhoidon suunnanmuutos odotuttaa itseään

Suomen metsätaloudessa on otettu paljon oppia Saksasta. Aikoinaan Saksassa ajateltiin, että ihanteellinen metsätalous on yksinkertaista ja kaavamaista. Ihannemetsässä metsiköt ovat tasaikäisiä, jokaista ikäluokkaa on sama pinta-ala, ja jokaista metsikköä käsitellään samalla tavalla niin, että puuntuotos maksimoituu. Kaikki muu, kuten suurten puiden poiminta ja erirakenteisten sekametsien kasvatus, on epätieteellistä puuhastelua. 

Tämä ajattelu johti siihen, että Saksassa ja muuallakin Keski-Euroopassa istutettiin laajoja alueita tasaikäisiä metsiä, lähinnä kuusikoita. Nyttemmin Saksassa on kuitenkin huomattu, että pieleen meni ja pahemman kerran. Metsätalous oli yksinkertaista ja kaavamaista siksi, että metsätiede ja metsällinen ajattelu oli yksinkertaista eikä suinkaan sen vuoksi, että yksinkertainen ja kaavamainen metsätalous oli parasta.

Saksassa virheistä on otettu opiksi, ja metsätaloudessa on tehty täyskäännös. Tässä muutamia otteita nykyisistä Saksan metsien hoidon periaatteista (www.forstwirtschaft-in-deutschland.de):

• pyritään luonnonmukaisiin sekametsiin
• tähdätään luontaiseen uudistamiseen
• pyritään eroon avohakkuista 
• pyritään kerroksellisiin metsiin, joissa kasvuresurssien käyttö on tehokkainta 

Suuntaus on sama lähes kaikkialla muuallakin Euroopassa paitsi Suomessa ja Ruotsissa. Esimerkiksi Sloveniassa avohakkuut kiellettiin kokonaan jo monta vuosikymmentä sitten.

Suunnanmuutokseen oli monia syitä. Keski-Euroopassa huomattiin, että tasaikäismetsätalous avohakkuineen on huonoa metsänhoitoa vesivarojen hoidon, eroosion torjunnan, metsien virkistyskäytön ja monimuotoisuuden suojelun kannalta. Tärkeä syy oli myös istutuskuusikoiden alttius myrsky- ja kirjanpainajatuhoille. 

"Sloveniassa avohakkuut kiellettiin kokonaan jo monta vuosikymmentä sitten."

Miksi sitten Suomessa on jumiuduttu avohakkuuseen ja kuusen istutukseen? Syynä on lyhytnäköisyys ja yksipuolinen näkemys metsien tuottamista hyödyistä. Mitä vikaa on muka kuusessa, joka kasvaa hyvin, on pitkäkuituista eikä maita hirvelle? ”Avohakkuu ja kuusen istutus on pomminvarma menetelmä.” ”Kansallisen edun nimissä Suomen metsät on valjastettava maksimaaliseen kuusikuidun tuotantoon.”

Hyvien ominaisuuksien vastapainioksi kuusi on altis maannousemalle, myrskytuhoille ja kirjanpainajalle. Ilmastonmuutos kasvattaa kaikkia näitä riskejä. Toisaalta kaikkia näitä riskejä voitaisiin vähentää kasvattamalla kuusten seassa lehtipuita ja suosimalla erirakenteisia metsiä. Lehtipuut kestävät myrskyjä kymmenen kertaa paremmin kuin kuusi, ja lehtisekapuut vaikeuttavat maannouseman leviämistä kuusesta toiseen. Lehtipuusekoitus myös vähentää kirjanpainajatuhoja. Lehtipuiden on osoitettu parantavan metsämaan viljavuutta ja edistävän kuusen luontaista uudistumista. Erirakenteisten metsien suosiminen vähentää tuulituhoja, koska tuuli ei pääse tunkeutumaan metsän sisälle ja tuulelle alttiita metsänreunoja on vähemmän.

Kansainvälisessä metsäpoliittisessa keskustelussa käytetään nykyisin hienoja sanoja. Puhutaan ekosysteemipalveluista, resilienssistä ja diversiteetistä. Yhä useammin tähdennetään, että ekosysteemipalvelut, mukaan lukien puuntuotanto ja hiilensidonta, taataan varmimmin, jos metsien resilienssiä eli sietokykyä parannetaan. Resilienssi taas paranee lisäämällä diversiteettiä eli vaihtelua, sekä metsien rakenteessa että niiden hoidossa.

Nykyiseen metsätalouteen liittyy muitakin ongelmia kuin tuotannon riskien ja muiden ekosysteemipalvelujen kuin puuntuotannon vähättely. Alikasvosten raivaus ja alaharvennukset (pienten puiden poisto) johtavat, paitsi myrskytuhojen lisääntymiseen, myös siihen, että metsän uudistamiseen ei jää muita vaihtoehtoja kuin avohakkuu (mikä edelleen lisää myrsky- ja kirjanpainajatuhoja). Hakkuut, jotka vähentävät tulevaisuuden toimintavaihtoehtoja, ovat taloudellisten riskien hallinnan kannalta huonoja valintoja. Erirakenteinen sekametsä mahdollistaisi joustavan puun myynnin ja tuotannon ohjaamisen niihin puutavaralajeihin, joiden menekki on kulloinkin hyvä.

Avohakkuusta ja viljelystä seuraa vuorostaan taimikonhoitotöitä, mm. ruohousta ja perkausta. Viljelyn ja taimikonhoidon kustannukset ovat kohonneet, mutta myydyn puun reaalihinta on laskenut. Viljelymetsätalouden kannattavuus on heikentynyt ja heikkenee edelleen. Moni metsänomistaja jättääkin taimikot hoitamatta, vaikka häntä siitä metsälehtien palstoilla moititaankin. Oman ja kansallisen edun nimissä taimikot pitää näet hoitaa kuntoon, maksoi mitä maksoi.  Osallistuvathan talkoisiin veronmaksajatkin KEMERA-tuen kautta.

Seuraava ongelma taimikonhoidon jälkeen on ensiharvennus, jossa metsästä poistetaan järeillä koneilla yhden euron arvoisia puun alkuja. Ensiharvennusleimikot eivät kiinnosta puun ostajia eivätkä myyjiä. Ne ovat nykyiseen metsänhoitoon sisältyvä riesa. Ensiharvennusten heikko kannattavuus tunnustetaan, mutta ne onkin tehtävä metsän hoitamisen ilosta eikä suinkaan tulojen saamiseksi!

Kun kerran näin voimakkaasti kritisoin Suomen metsätaloutta, pitäisi minulla tietenkin olla esitettävänä jotakin tilanteen parantamiseksi. Epäsuorasti olen kyllä asian jo ilmaissut, mutta sanon sen vielä suorasti: otetaan jälleen oppia Saksasta.

Timo Pukkala
kirjoittaja on metsätalouden suunnittelun professori Itä-Suomen yliopistossa