Viime viikolla sosiaalisen median kanavissamme esillä olivat luonnontilaisten, satoja vuosia vanhojen metsien hakkuut Sallan pohjoisosissa sekä Kuusamossa. Avaan tässä pitkähkössä blogissa hieman asian taustaa ja monen toivomia lisätietoja.
Aletaan Sallasta, jossa avohakattiin luonnontilaista vanhaa metsää. Monille on yllätys että tällaisia metsiä ylipäänsä vielä suojelualueiden ulkopuolella on, saati että niitä hakattaisiin. Mutta valitettavasti näin tapahtuu. Valtionmailla tilanne on ollut viime aikoina rauhallisempi, mutta pohjoisen yhteismetsissä luonnonmetsiä vielä on yleisesti hakkuissa.
Aita-Kaakkurivaaran luoteispuolen metsässä ei ollut aiempia hakkuun jälkiä. Hakattavan puuston keski-ikä oli metsänkäyttöilmoituksen tietojen mukaan 178- vuotiasta. Koska kyse oli luonnontilaisesta, ilman ihmisvaikutusta kehittyneestä metsästä, siellä on runsaasti paljon vanhempiakin puita, monisatavuotiaita keloutuneita mäntyjä pystyssä ja maassa. Kuten luonnontilaisille metsille ja niiden kehitykselle tyypillistä on. Alueella on suunniteltu lisää hakkuita samanlaisiin metsiin, joissa puuston iäksi on kerrottu jopa 198 vuotta, esim. tämän karttalinkin kohdalla Kaakkurilammellatai Roistohonganselästä luoteeseen, kts. linkki. Metsissä on toki nähtävissä ihmisen jälkiä esimerkiksi satunnaisen polttopuun käytön ja vanhojen poroaitojen muodossa, ja satunnaisia nykymetsätalouden jälkiä lähempänä tiestöä tai metsiköiden läpi toisaalle kulkevien ajourien muodossa. Siinä mielessä ei olla koskemattomassa erämaassa. Sellaistahan ei Suomessa missään neitseellisessä kansallisromanttisessa mielessä ole jäljellä, valitettavasti. Mutta silti kysymys on ainutlaatuisista luonnonaarteista, jollaisia Kainuun eteläpuolisessa Suomessa on turha enää etsiä.
Kuusamossa hakattavat metsät ovat samankaltaisia. Niille ilmoitetut iät ovat lievästi nuorempia, 164-184 vuotta. Toisin kuin Sallassa, paikoin on nähtävissä merkkejä vanhoista poimintahakkuista yksittäisten suurien kantojen muodossa. Nämä vuosikymmeniä sitten mies- ja hevosvoimin tehnyt puiden poiminnat eivät kuitenkaan ole metsän rakennetta olennaisesti pois luonnontilaisesta muuttaneet.
Kuusamossa hakattiin ja on suunniteltu hakattavaksi metsää esim. Kalliohalsin seudulla, kts. karttalinkki.
Molemmissa tapauksissa kysymys on luonnonsuojelullisesti erittäin arvokkaista vanhoista luonnontilaisista tai sen kaltaisista metsistä. Luonnontila näkuu runsaana uhanalasten lajien määränä. Esimerkkejä hakattavaksi suunnitelluilta alueilta löydetyistä uhanalaisista lajeista ovat mm. lutikkakääpä, erakkokääpä, kantoraippasammal, nukkamunuaisjäkälä, kastanjansuomujäkälä, takkuhankajäkälä, aarnisammal ja aarninappu. Ne ovat kaikki uhanalaisia elinympäristönsä eli vanhan metsän häviämisen takia.
Metsäteollisuus käyttää nykyään monissa tuotteissaan ympäristömerkiksi koettua FSC- merkkiä. Tämän metsäsertifiointijärjestelmän sääntöihin kuuluu, että tuotteisiin ei saa sekoittaa puuta ilman muutaman perusasian kontrollointia. Yksi näistä on se, että puu ei saa olla peräisin hakkuista joissa on vaarannettu tai heikennetty ns. korkean suojeluarvon metsää.
Nämä korkean suojeluarvon metsät (HCV eli High Conservation Value Forests) on selkeästi määritelty. Niiden tulee olla runsaslahopuustoisia -kuutiomäärät metsän kasvupaikkojen mukaan on erikseen määritelty - ja puustoltaan luonnontilaisen kaltaisia ja täyttää yhdessä niihin liittyvien luonnontilaisten kitu- ja joutomaiden kanssa minimissään 100 hehtaarin yhtenäinen pinta-ala. Nyt esillenostamissamme tapauksissa on kyse tällaisista metsistä. Lahopuun mittauksia ovat tehneet alan ammattilaiset, metsätalousinsinööri ja metsänhoitaja. Metsän luonnontilaa ovat arvioineet ja uhanalaisia lajeja määrittäneet vuosien kokemuksen omaavat luontokartoittajat.
Metsäteollisuudella olisi mielestämme moraalinen vastuu olla ostamatta puuta näistä metsistä ilman sertifikaatin vaatimuksiakin. Kyse on uhanalaisesta luonnosta, uhanalaisten lajien elinympäristöistä jollaisten annetaan ymmärtää olevan suojeltuja. Mutta jo pelkästään ympäristömerkillä markkinoinnin takia on perusteltua vaatia, että teollisuus kantaa vastuunsa ja jättää puut ostamatta.
Sekä Sallassa että Kuusamossa hakkuut luvattiin keskeyttää toistaiseksi tarkempien selvitysten ajaksi. Siinä metsäteollisuus toimi sinänsä oikein, vaikkakin myöhässä. Korkean suojeluarvon metsien sijainti olisi pitänyt olla tiedossa muutenkin. Olimme kyllä näiden metsien suojeluarvoista jo vuosia aikaisemmin kertoneet, ja jokatapauksessa ympäristömerkin vaatimuksia pitäisi teollisuuden noudattaa ilman ylimääräistä osoitteluakin. Nyt Sallaan on sovittu yhteisiä maastokäyntejä metsänomistajien, teollisuuden ja ympäristöjärjestöjen kesken, ja parin viikon kuluttua asiassa ehkä ollaan viisaampia.
Greenpeacea on jo ehditty syytellä yhteismetsien osakkaiden tulonmenetyksistä. Siihen on todettava, että teollisuuden on noudatettava yhdessä sovittuja ympäristökriteerejä ilman meitäkin. Vika ei voi olla osoittajassa. Vai ehdottaako joku vakavissaan, että teeskentelisimme yhdessä että asiat eivät tapahdu jos niistä ei puhuta?
Filosofointia tärkeämpää lienee se, että meidän sitkeän vaikuttamistyömme tuloksena valtion lisätalousarviossa kesäkuussa 2020 osoitettiin 20 miljoonaa euroa metsien suojelun laajentamiseen Pohjois-Suomeen niille alueille missä se tähän mennessä ei ns. Metso-ohjelman puitteissa ollut mahdollista. Tämä oli meidän saavutuksemme, olkoonkin että 20 miljoonalla päästään vasta alkuun. Tarve on suurempi. Aloitimme lobbaamisen sen jälkeen kun Inarin yhteismetsän alueella olevat poikkeukselliset luontoarvot pari vuotta sitten alkoivat selvitä, ja olemme jatkaneet aiheesta puhumista sitä mukaa kun vastaavia, pienempiä alueita on muualtakin tullut esiin. Suuren kiitoksen ansaitsee ympäristöministeri Krista Mikkonen (vihr.) joka esikuntineen kuunteli eri tahoja –Inarin suhteenhan aktiivisia ovat olleet myös hakkuista kärsivät saamelaiset poronhoitajat - ja pystyi järjestämään rahat käyttöön osan virkamieskuntaa vastustaessa tätä sillä perusteella että Pohjois-Suomea muka olisi ”tarpeeksi” suojeltu. Metso- ohjelman kaltaisen suojelumahdollisuuden tarjoaminen metsänomistajille koko maassa on linjakasta jo yhdenvertaisuudenkin takia.
Raha on niiden pohjoisten yhteismetsien haettavissa jotka haluavat tarjota metsiään suojeluun. Luontevaa tämä olisi juuri niiden alueiden kohdalla, joilta sertifioinnin vaatimusten takia puukauppa on hankalaa. Myös teollisuus voisi kantaa vastuutaan osallistumalla mahdollisen suojelun kustannuksiin. Viimeaikaisistakin talousuutisista huolimatta tosiasia on, että selluteollisuus takoo hyvää tulosta ja maksaa ennätysosinkoja. Niihin nähden tarvittavat suojelumiljoonat ovat pieni asia.
